7. tammikuuta 2017

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa


Guylain kävi tusinan verran kansiosta kaivettuja paperiliuskoja ennen kuin lähijuna saapui asemalleen. Kun viimeiset sanat valuivat ulos Guylainin suusta, hän katsoi kanssamatkustajiaan ensimmäistä kertaa astuttuaan junaan. Kuten usein, hän näki nytkin heidän kasvoillaan pettymystä, jopa surua. Hetki kesti vain pienen hengähdyksen. Vaunu tyhjeni nopeasti. Guylainikin nousi vuorollaan ylös. Penkki narahti kuivasti taittuessaan takaisin seinää vasten. Loppuklaffi. Keski-ikäinen nainen kuiskasi Guylainin korvaan kiitoksen. Guylain hymyili hänelle. Miten hän osaisi selittää ihmisille, ettei lukenut heidän vuokseen?

Ensimmäinen kirja luettu lukuhaastetta varten. Joululahjaksi saatu kirja odotti kiltisti pöydällä vuoden vaihtumista, ennen kuin tartuin siihen, sillä olin jo päättänyt aloittaa haasteen juuri tällä teoksella. Miksi? Koska intuitio sanoi, että tämä kirja on varmasti sopivan ilahduttava aloittaa uusi vuosi. Perheeni tietää, että kaipaan joululomalle kevyttä lukemista, ja että ranskalaisilla kirjoilla harvoin voi mennä metsään. 

Takakannen esittelytekstin mukaan kirja kertoisi Guylain nimisestä miehestä, joka on töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa koneenhoitajana. Hänen hoitamansa koneen tehtävänä on tuhota myymättä jääneet kirjat jättäen jälkeen muutamia irtolehtisiä. Näitä irtolehtisiä ujo Guylain sitten lukee junassa faneillensa, kunnes junasta löytynyt päiväkirja muuttaa kaiken. Lumoutunut Guylain lähtee etsimään salaperäistä kirjoittajanaista Pariisin lähiöistä. Täytyy kyllä sanoa, että harvoin on takakansi mielestäni ollut näin harhaanjohtava. Herää kysymys olemmeko lukeneet saman kirjan? Periaatteet pitävät paikkansa, mutta Guylain ei ole ujo, eikä salaperäisen kirjoittajanaisen etsiminen ole kirjan kantava teema. Itseasiassa koko päiväkirja löydetään vasta kirjan puolessa välissä. 

Lukija aamujunassa on pikemminkin kertomus ankeaan tehdastyöhön jumiutuneesta miehestä, joka suorittaa elämäänsä suoraviivaisesti eteenpäin. Tehdas on hänen henkilökohtainen helvettinsä, jossa hän joutuu todistamaan kirjojen massatuhoa päivittäin. Pomo vahtii ja vaatii tehokkuutta, ja työkaveri odottaa malttamattomana lupaa päästä tuhoamaan kirjoja Guylainin harmiksi. Onneksi Guylainilla on ystävinä aleksandriini runoin puhuva vartija, tehtaassa jalkansa menettänyt oppi-isä sekä kultakala. Guylainin elämä pyörii työn ja oppi-isän elämänhalun ylläpitämisen ympärillä. Tehtaan aiheuttamaa turtumusta vastaan hän taistelee pelastamalla hoitamansa koneen kynsistä irtolehtisiä, joita hän sitten lukee itselleen ääneen aamujunassa. Hän lukee, jotta tekstit saisivat rauhan. Eräänä päivänä Guylain löytää junasta muistitikun, joka paljastuu nuoren naisen päiväkirjaksi. Lukiessaan naisen tekstejä, hän huomaa päivien muuttuneen siedettävimmiksi, ruoat maukkaimmiksi ja tehdas vähemmän pelottavaksi. Hänen on löydettävä nainen.

Ahmin kirjan parissa päivässä. Teksti kulki kuin ranskalaisissa leffoissa, joissa juonenkulkua on mahdotonta arvata etukäteen ja lukija saa yllättyä useita kertoja. Mieleenpainuvinta kirjassa on kuitenkin se tapa, jolla Jean-Paul Didierlaurent kuvailee hänen ja koneen suhdetta:

Guylainia yökötti nostaa Zerstor 500:n ohjauspaneelin kansi ylös. Kuten usein, hänestä tuntui nytkin ikävästi siltä kuin metallipinta olisi värissyt hänen sormiensa alla, vaikka se ei tietenkään voinut mitenkään olla mahdollista - kuin Kone olisi ollut elävä ja odottanut kärsimättömästi uuden päivän alkua.

Tämä pieni, kevyt teos tuo hyvän mielen, mutta samalla pistää meidät ajattelemaan omaa rooliamme kulutusyhteiskunnassa sekä vaietun luokkayhteiskunnan vallitsemista yhä länsimaissa. Pidänkö minä todella kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva, että kommentoit <3